Tänä itsenäisyyspäivänä olen muistellut omaa isääni, joka oli sodassa 6 vuotta.Armeijan jälkeen sotimaan. Nuori morsian odotti kotona. Naimisiin he menivät talvisodan päätyttyä valkovuokkojen kukkiessa. Ensimmäinen lapsi syntyi reilun vuoden jälkeen ja seuraava eli minä vasta sodan loputtua vuonna -46.

Sodasta ei meillä puhuttu. Isän 2 veljeä kaatuivat. Luin juuri lehdestä,kuinka erään perheen 4 poikaa kaatui  kahden viikon aikana. Viides poika siirrettiin vasta sitten pois eturintamalta. Tämä jäljelle jäänyt ei koskaan selvinnyt kokemuksistaan. Ja kyllähän sota näkyi myös omassa isässäni. Eihän sitä lapsena osannut asiaa ajatella, mutta nyt sen kyllä huomaa. Isä oli tyypillinen suomalainen mies. Asioista ei puhuttu, apua ei haettu. Omilla pärjättiin miten pärjättiin.

Vuosien myötä olen ollut useissa veteraanien hautajaisissa. Kyllä se on koskettanut, kun arkun vieressä on ollut Suomen lippu ja on laulettu Veteraanin iltahuuto. Jotenkin minulle itsenäisyys tulee vieläkin selvemmäksi juuri veteraanin hautajaisissa. En nyt osaa tuoda esille ajatuksiani ja tuntojani. Mutta kiitos vapaasta isänmaasta veteraanit ja ennenkaikkea Jumalalle kiitos.